Teemu Purmonen

BrandingVapaalaskua Intiassa
intia_vapaalasku_gulmarg_offpiste_puuteri

Vapaalaskua Intiassa

Elämyksiä kaikille aisteille

Kirjoittanut Miika Salo. Julkaistu EDGE – lehdessä

Kun moni maailman hiihtokeskuksista on koluttu, katse kartalla siirtyy paikkoihin, joihin ei paketimatkoja järjestetä. kartalta silmä tarttuu Himalajaan. Voisiko maailman korkeimmilta vuorilta laskea?

– Edellisvuonna oltiin Japanissa, viimevuonna Itävallassa, entä tänä vuonna? – Mietimme Teemun kanssa kesällä 2018. Olin huomannut Teemun hiusten värjääntyvän retki retkeltä enemmän harmaan sävyihin, vaikka kaveri ei ole vielä edes kolmissa kymmenissä, oletan. Silti hän edelleen oli innolla lähtemässä kanssamme reissuun ja päätimme, että tällä kertaa matkamme määränpää olisi jokin eksoottisempi ja uniikimpi paikka tunnettujen puuteriparatiisien sijasta. Pohdimme vaihtoehtoina Venäjää, Chileä, Kirgisiaa ja Intian Pohjoisosaa. Vuodenajan, saavutettavuuden ja lumi-ennusteen perusteella valitsimme kohteeksi Pohjois-Intian Kashmirin alueen, josta liikkuisimme Nepaliin, jos lumitilanne olisikin huono. 

Teemu on kuvaajamme ja porukan vanhimpana äitihahmo, lumikentillä ollessa järjen ääni. Matti on kuin lapsen innolla eteenpän puskeva “Spiritual Leader”, jota Make, Sami ja minä seuraamme kohti syviä lumia.

Lähdön päivä tuli, 6 tammikuuta 2019. Matti saapui lentokoneella, Matin sanoin ”putkella” Oulusta. Sami junalla Jyväskylästä, Teemu taas ajeli näppärästi Joensuusta Kouvolan kautta täydentäen kamerakalustoaan uudella gimbalilla, kun kuulemma muualta ei löytänyt. Make oli
lentänyt jo lauantaina Helsinkiin, unohtaen mononsa Luostolle. Onneksi velipojan monot sai pitkin hampain lainalle. Itse saavuin autolla viimeisenä Helsinki-Vantaan terminaali kakkoselle ja huomasin heti edellisreissuista tutun sähellyksen ilmapiirin. 

Terminaalilla ensimmäinen ongelma oli, että maahan ei päässyt ilman jo olemassa olevaa lentoa pois päin. No, eipä tullut mieleen todettiin ja Matti rupesi varaamaan porukalle halvimpia mahdollisia lentoja pois maasta, ”johonkin nyt vaan ennen kuin kone lähtee”. Make ilmoitti, että hänen mononsa pitäisi tunkea minun laukkuuni painorajassa pysymisen vuoksi. Sami läksi juosten kohti Burger Kingiä tulostamaan paperisena vaadittua viisumia, kuulemma sieltä löytyi terminaalin ainoa tulostin. Puhumattakaan vyöryreppujen panosten ainaisesta käden väännöstä virkailijoiden kanssa. 

Mutta sitten päästiin matkaan. Kaikki paitsi minä. Vasta lähtöselvityksessä huomasin, että viisumihakemustani ei ollut jostain syystä vieläkään hyväksytty, niinpä Intiaan ei ole asiaa, ja jäin portille katselemaan, kun jätkät hävisivät yksi kerrallaan läpi turvatarkastuksen kohti Himalajaa. ”Mitä enemmän säätöä, sitä parempi tarina tulee”, Oli Matti maininnut edellispäivänä Whatsapp- ryhmässä.

Seuraavana aamuna viisumi kilahti sähköpostiini. Varasin lennon ja lähdin takaa-ajoon, mutta eivät jätkätkään olleet vielä kovin pitkälle päässeet: Olivat myöhästyneet lennolta ja jääneet pitämään yhden yön taukoa, kun Maken oli ollut pakko päästä kakalle New Delhin Lentokentällä juuri ennen check-inin loppua. Välimatkamme oli siis kuroutunut vain yhteen päivään. Saavuin kahden koneen vaihdon kautta savun peittämään Srinagariin, Kahsmirin alueelle Pohjois- Intiaan. Lentokenttä erosi huomattavasti oletuksestani miljoonakaupungin lentokentästä muistuttaen hangaareineen ja ränsistyneine rakennuksineen lähinnä mielikuvaani toisen maailmansodan aikaisesta sotilaslentokentästä. 

intia_Delhi_kauppakeskus
Matti ja Make katsastamassa Delhiläistä ostosparatiisia

Erilainen miljoonakaupunki

Astuessa koneesta ulos nenään tuulahti kitkerä savun tuoksu, ja vastassa oli kymmeniä innokkaan näköisiä vanhempia herrasmiehiä, jotka tarjosivat lähes väkivalloin apuaan laukkujen kantamiseen ja maahantulodokumenttien täyttämiseen. Kokemattomana suostuin ystävälliseen eleeseen, ja sainkin heti huomata, että tässä maassa mikään ei olisi ilmaista. Nopeasti sain paperityöt hoidettua ja laukkuni tuotiin eteeni, hyppäsin erehdyttävästi Land Roveria muistuttavan maasturin etupenkille ja matka jatkui. 

Matkalla vuorille vastaan tuli paljon erilaisia sotilasajoneuvoja, ja maastopukuiset miehet partioivat jalan useassa paikkaa matkan varrella. Kuljettaja, jonka jätkät olivat lähettäneet minua hakemaan, kertoi viimeaikaisten terroristi- iskujen, ja Intian ja Pakistanin hallitusten välisen kitkan aiheuttaneen korotetun valmiustason Kashmirin alueella. Tunnelma oli kieltämättä hieman arveluttava, sillä tiesin majapaikkamme sijaitsevan vain muutaman kilometrin päässä Pakistanin rajasta. 

vapaalasku_intia_offpiste_matkailu
Srinagarista matkalla kohti Gulmargia. Paikalliset autot olivar varsin omaperäisesti koristeltu ja tämä kyseinen kyyti oli nimetty "snow tigeriksi"

Pikkuhiljaa kuitenkin tilanne rauhoittui ja jännite laski. Tien pienetessä, tietä ympäröivät lumipenkat kasvoivat ja savuverhokin tuntui hälvenevän noustessamme ylemmäs vuorille. Noin kahden tunnin ajon jälkeen saavuin hostellimme pihaan, Gulmargin kylään. Tämä muistutti kyllä kieltämättä etäisesti netissä nähtyä mainoskuvaa. Sisällä jätkät olivat juuri riisumassa lumisia laskukamojaan ja kertoivat lumen ja mäkien olleen maukkaita, nice! Istuimme iltaa huoneessamme venytellen, juoden paikallista kawa- teetä ja kertoilimme juttuja kunnes nukahdimme dieselkamiinan tasaiseen huminaan.

intia_vapaalasku_matkailu
Paikallista parkkeeraamista. Srinagarin kentällä lunta ei vielä näkynyt, mutta ajaessa ylemmäs ja kohti Gulmargin kylää, alkoi lumipeite kasvaa.
intia_vapaalasku_automatka
Oli uskomatonta, että kuskimme laittoi vain yhden lumiketjun paikalleen, mutta näin tekivät muutkin kuljettajat. Säästöhän se on yksikin ketju.
intia_vapaalasku_hotelli
Kohteessa. Uljas hostellimme. Emme voi suositella kenellekkään. 

Raha Intiaa pyörittää

Ensimmäisenä päivänä pääsimme heti tositoimiin ja lähes huipulle asti, laskimme niin sanottua Phase 2:sta ja ystävystyimme paikallisen oppaan kanssa. Vuori, jonka päälle pääsisimme mahdollisesti lähipäivinä, nousi 4390 metriin, mutta toiseksi ylimmältä eli 3600m asemaltakin riitti laskettavaa. Maisemat avautuivat silmänkantamattomiin yli lumisten Himalajan huippujen, pilvien raoista pystyi hahmottamaan itäisellä puolella Pakistanin, ja Lännessä Intian hallinnon alaisen Kashmirin. Lumi oli mukavaa pöllytettävää, mutta ei mitään verrattuna siihen, mitä tulisimme seuraavien päivien aikana kokemaan. 

Rinteillä tapaamamme paikallinen opas näytti meille joitakin linjoja ja antoi vinkkejä tuleville päiville, vaikka emme ollutkaan häntä oppaaksi palkannut. Muutenkin paikallisten ystävällisyys ja ylenpalttinen länsimaalaisten ylistäminen yllätti meidät kaikki. Toisaalta jokaisen auttavan käden ja ystävällisen hymyn takana kiilui rahanhimo, ja huomasimmekin ennen pitkää tippien ja lahjusten pyörittävän palettia näillä leveysasteilla. Mikään ravintola, kauppa tai hiihtohissi ei oikeasti ollut ikinä kiinni, jos vain oikean kokoinen, muutaman euron arvoinen seteli sattui taskusta löytymään. Ulkona liikkuessamme ympärillämme kulki jatkuvasti paikallisten ryhmä, joka pyysi yhteiskuvaan, myi jotain, kysyi toinen toistaan omituisempia kysymyksiä, tai vain tuijotti hiljaa.

intia_vapaalasku_offpiste_puuteri

Sovimme että seuraavan päivän käyttäisimme nokkien raksaamiseen löytämillemme spoteille, ja iltapäivällä hyppisimme ja kuvaisimme materiaalia. Aamun valjetessa huomasimme kuitenkin odotetun lumimyrskyn olevan etuajassa, kun ikkunasta ei näkynyt juuri pihatietä pidemmälle. Tempaisimme aamupalan virkaa näyttelevät Roti-leivät ja suuntasimme ennätysajassa ulos. Näkymä oli tuttu Japanista, eilisen likaiset lumipenkat ja roskaiset kadunvarret olivat peittyneet paksuun lumihuntuun. Lunta oli satanut yön aikana noin 40 senttimetriä ja lisää tiskirätin kokoisia hiutaleita tippui taukoamatta. 

intia_vapaalasku_puuteri_lumisade
Lunta puski mukavat 0,5-1m pariin päivään. Tämä toki kostautui huomattavana vyöryvaarana ja gondolin olikin suljettuna melkein koko reissun ajan.
intia_vapaalasku_lumisade_gulmarg

Hiilellä lämpiää

Kahden kilometrin matka hissiasemalle oli entistäkin kaoottisempi, kun paikalliset työnsivät lumimassoja edestakaisin pitkin pääteitä 60-luvun hytittömillä traktoreilla. Silmääni osui lumimassan seassa pyörivä eloton koiranpentu, mutta se unohtui pian äänitorvien konsertin ja ylenpalttisen sekasorron sekaan. Kylän ainoa tie, joka kiemurtelee läpi kylän muodostaen kylänraitin, oli kaventunut entisestään niin, että autojen peilit kolisivat yhteen kohdatessa vastaantulijan. 

Mustanharmaisiin kaapuihin pukeutunut jalankulkijoiden massa valui auton konepeltiä ja kylkiä pitkin ohitse kuin autopesulan harjat tai puiden oksat ajettaessa umpeen kasvanutta metsätietä. Kolina miesten törmätessä kevyesti auton kylkiin johtui kuulemma kuumilla hiilillä täytetyistä peltisistä rasioista miesten kaapujen sisällä, joiden avulla he pysyivät lämpiminä kylmässä ilmastossa. Astetta ”rikkaammat” miehet tunnisti 90- luvun tyylisestä isosta untuvatakista. Niin, ja kyllä, ainoastaan miehet, sillä naisia ei kylällä näkynyt, ei yhtäkään.

intia_vapaalasku_gulmarg
Tottuneena Alppien loistelijaisiin keskuksiin ja niiden kyliin, joista löytää pitkälti kaiken mahdollisen, oli ero varsin huomattava.
vapaalasku_intia_kauppakeskus
Kylän ainoat "kaupat". Pakkasta oli rapiat -15c, mutta pöydät ja tuolit oli katettu ulos joka päivä. 
intia_vapaalasku_gulmarg_kauppakeskus

Vihdoin saavuimme hissiasemalle, mutta harmiksemme saimme kuulla molempien hissien olevan suljettuina. Tällä kertaa rahallinen lahjus ei riittänyt hissin pyöräyttämiseen, sillä kiellon oli langettanut radikaalin lumivyöryvaaran vuoksi alueen lumiturvallisuus päällikkö Brian Newman. Brian oli kokenut vapaalaskija, ja ensimmäinen länsimainen ihminen johon törmäsimme Gulmarkissa. Hän oli saapunut alueelle Amerikasta ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten ja vastasi tätä nykyä koko alueen lumiturvallisuudesta. Brianilla oli selvästi homma hanskassa. 

Hän johti paikallisista koostuvaa 10- henkistä skipatrollia, kävi henkilökohtaisesti tarkastamassa lumipakan joka aamu ja teki tarvittavat räjäytykset sekä piti viikottaisia briefejä lumiturvallisuuden tilasta paikallisella majatalolla. Aina Phase 2:lle lähdettäessä oli käytävä kysymässä kirjallinen lupa Brianilta, ja ilmoitettava tarkka alue minne oltiin milloinkin menossa. Tiesimme alueella viimevuosina sattuneista kuolemantapauksista, ja turvallisuus ei tuntunut paikallisten prioriteettilistalla olevan kovinkaan korkealla, joten Brianin läsnäolo toi tilanteeseen mukavan pienen tuulahduksen turvallisuuden tunteesta.

peukalo ja pari euroa ylös nostaa

Ämpyillessämme ala-asemalla miettien seuraavaa liikettämme meitä lähestyi tuon tuosta useita miehiä esitellen itsensä kasuaalisti ”professional ski guide”. ”Oppaiden” skaala oli laaja, mutta ulkonäön perusteella valitsimme neuvonantajaksemme fiksuimman näköiset varusteet omaavan Mudasir – nimisen herrasmiehen. Ensimmäisen jonka varusteet näyttivät edes etäisesti siltä, että hän saattaisi tietää mitä vapaalaskeminen tarkoittaa. Mudasir valotti meille reittejä, joita voisimme laskea kun hissit olivat kiinni. Gulmargin kylä on 2650 metrin korkeudessa, ja laskettavaa riitti aina 1577 metrin korkeudessa sijaitsevaan Tangmarg- nimiseen kylään asti. 

Kupletin juoni oli selkeä: Droppasimme käytännössä hostellimme takapihalta rinteeseen ja laskimme puista, mutta välillä verrattaen jyrkkääkin ja syvää puuteria aina Tangmargiin asti. Paikallisen oppaan neuvot, ja maastokartan tarkkailu osoittautuivat tässä touhussa todettava tärkeäksi. Maasto kylien välillä on erittäin epätasaista, ja väärillä linjavalinnoilla saattoi löytää itsensä väärästä solasta tai tasamaalta lykkimästä useita kilometrejä. 

intia_vapaalasku_gulmarg_himalaja

Tämän virheen teimme vain kerran. Erityisen hauskuuden laskuun toivat risteilevien teiden graniittilohkareista kasatut korkeat rungot, joista oli muodostunut todella hauskoja pillow lineja ja droppeja. Metsä vaikutti ikivanhalta ja luonnontilaiselta jättimäisine puineen joita makasi myös maassa ristiin rastiin. Hauskoja jibbailureittejä. Lumitilanne kylläkin hupeni nopeasti alle 2000 vertikaalimetrissä, joten kun kivet alkoivat raapia pohjia, pysähdyimme seuraavalle tielle ja otimme kyydin takaisin ylös. 

Ensin koitimme etsiä takseja, mutta nopeasti huomasimme, että täälläpäin jokainen ajoneuvo jossa oli tilaa, oli taksi, mutta taksa vaihteli huomattavasti. Tilannetta vaikeutti se, että meitä oli viisi ihmistä ja autot lähtökohtaisesti pieniä, mutta mitä uskomattomimpien naruvirityksien turvin päästiin lähes joka kerta matkaan. Epätasainen ja jännittävä matka maksoi muutaman euron ja kesti kuskista riippuen puolesta tunnista tuntiin. Tämän jälkeen päästiin taas hyppäämään syvän puuterilumen syleilyyn.

intia_vapaalasku_offpiste_puuteri_droppi

Seuraavat kolme päivää vietimme laskien Phase 1:stä sekä reittiä Gulmargista Tangmargiin. Lunta alkoi olla niin paljon, että varsinkin lautailijamme, Teemu ja Matti olivat tuon tuosta ongelmissa, kun loivemmissa kohdissa ei vain yksinkertaisesti päässyt etenemään. Pöllyttäminen oli hauskaa, mutta mielessä oli kuitenkin koko ajan halu päästä korkeammalle ja jyrkemmille seinille. Toivoa ei lisännyt se, että tutustuimme Ruotsalaiseen seurueeseen, joka oli ollut alueella jo 2 viikkoa pääsemättä phase kakkoselle kertaakaan. Lumentulo alkoi kuitenkin kolmantena päivänä hiipua. 

Toivoimme, että Brian päästäisi meidät yläosan harjanteille ennen kuin ylätuulet ehtisivät puhaltamaan kaiken pehmeän lumen kauas Pakistanin tundrille, mutta lupaa ei tullut. Lumipakka oli Brianin mukaan kriittisen epästabiili, joten päivämme kului kylässä seuraten villikoiralaumojen joukkotaisteluita ja tasaista jytinää vuorilta, jonka tulkitsimme joko skipatrollin tekemiksi räjäytystöiksi, tai Kashmirin ja Pakistanin häilyvän rajavyöhykkeen sotilaiden mielipiteiden vaihdoksi. Niin tai näin, koimme olomme kuitenkin mukavaksi tasamaalla, sillä lähes jokaista paukahdusta seurasi massiivinen lumivyöry juurikin niillä harjanteilla, joille olimme haaveilleet menevämme.

intia_Vapaalasku_backflip_gulmarg
intia_vapaalasku_gulmarg_puuteri_offpiste_vuoret
intia_vapaalasku_gulmarg_offpiste_vuoret_metsä

Seuraava päivä valkeni kuin satukirjassa. Linnut lauloivat ja sininen taivas kajasti hengitysilman kosteudesta huurtuneen vettä valuvan ikkunan läpi. Naapuritontin koiralaumakin oli hiljentynyt yöllisen taistelun jäljiltä aterioimaan hävinneen lajitoverin ruhon äärelle, jota nyt revittiin ympäri tonttia kuin märkää rättiä. Lämpimän Kawa-teen voimin pinkaisimme ulos ja otimme ensimmäisen hissin Phase2:sen ala-asemalle, jossa sijaitsi skipatrollin mökki. Pikaisen neuvottelun jälkeen saimme Brianilta luvan nousta huipulle. Allekirjoitimme vastuunvapautuslomakkeet ja ilmoitimme koordinaatistosta alueen, jolle olimme menossa. Ensimmäistä kertaa nousimme maailman korkeimmalle kulkevaan gondolihissiin, josta olimme haaveilleet koko reissun ajan. 

kohti korkeinta gondolaa

Phase 2 hissin yläasema sijaitsi 3747metrissä, näkymä yli Himalajan huippujen oli henkeäsalpaava. Make väitti, että kaukana idässä siintävä järkälemäinen vuori olisi Mount Everest, tiedä häntä. Ensimmäisen laskun laskimme niin sanotulla ”safe zonella” joka oli määritetty kahden Gondolin nousureitin alla sijaitsevan harjanteen väliin. Rinne oli jyrkkää ja hauskaa laskettavaa, mutta lähes kaikki pehmeä lumi oli räjäytetty alas skipatrollin toimesta.  Pehmeän lumikerroksen alta oli paljastunut kova ja röykkyinen lumikerros joka laittoi reidet maitohapoille ja joka jätkän haukkomaan happea näissä korkeuksissa. Laskimme laskijan oikean puolen eli ”Mary`s shoulderin” alas asti ylittämättä bowlia safe zonen keskellä. 

Reitti ja maisemat olivat hienot, mutta itse laskeminen oli lähinnä tasapainottelua jäisen harjanteen päällä väistellen kalliokohtia ja uhkaavia murtumia jäätikössä. Laskun jälkeen porukan mielipiteet seuraavasta laskusta erosivat. Minä ja Matti halusimme ottaa uudestaan ylemmän gondoli kyydin ja jatkaa matkaamme jalan huipulle, kun taas Make, Teemu ja Sami halusivat jäädä laskemaan alempia seiniä, joilta löytyi todetusti hyvää lunta laskettavaksi. Päätimme jakaantua, mutta pysytellä tietoisena toistemme olinpaikoista radiopuhelimien välityksellä. Niinpä otimme Matin kanssa samaisen Gondolikyydin yläasemalle. Asemalla tapasimme mukavan ruotsalaisen rastapäisen heppulin, joka kertoi nimensä olevan Harald Edlund. Länsimaisia ihmisiä kun ei juurikaan ollut tällä reissulla näkynyt, menimme jututtamaan kaveria.

intia_vapaalasku_topitus_gulmarg
intia_vapaalasku_hiking_gulmarg

Haraldilla oli sama suunnitelma kuin meillä, joten löimme hynttyyt yhteen ja jatkoimme yhdessä matkaamme ylös koiliseen kohti Apharwat- huippua. Saimme ensimmäistä kertaa reissussa laittaa randovälineet testiin, mikä oli meille mieluisaa, sillä olimme saaneet kumpikin matkaan mukaan uusien välineiden prototyypit. Minulle oli uskottu testiin Blizzardin uudet Zero G- hiilikuitusukset ja samaisen sarjan Tecnican monot. Matilla taas oli jalkojen alla uudenkarhea Puuppolan Suksen valmistama ”PYHÄ” splitti lauta. Välineistä ei ainakaan homma jäänyt kiinni, ja saavutimme Apharwat nimisen huipun (4390m) noin kahden tunnin huohottamisen jälkeen. Matin skitouring- periaatteen mukaan lyhin reitti huipulle on suoraan ylöspäin ja sitä noudatettiin, jos se vain suinkin oli mahdollista. ”Jokainen poikittain kuljettu metri on henkinen häviö”, Matti kertoi.

Hymy kasvoille

Droppaus tarkoitti käytännössä noin kahden metrin tiputusta katkenneelta lumilipalta, jonka massiivisuus muistutti valtavasta voimasta, joka oli vastassa, jos moinen lippa irtoaisi.

Valitsimme laskijan oikeanpuoleisen ”Apharwat N”- bowlin, ja ilmoitimme asiasta alas skipatrolin kopilla odottaville Makelle, Teemulle ja Samille. Olimme safe-zonen ulkopuolella, joten jätkien tuli olla tietoisia olinpaikastamme mahdollisen lumivyöryn sattuessa. Harald oli käynyt huipulla ennenkin, joten hän droppasi seinälle ensimmäisenä. Droppaus tarkoitti käytännössä noin kahden metrin tiputusta katkenneelta lumilipalta, jonka massiivisuus muistutti valtavasta voimasta, joka oli vastassa, jos moinen lippa irtoaisi. Harald onnistui kuitenkin mallikkaasti ja jatkoi matkaansa alaspäin kiljuen ilosta ja kurvaillen rohkeasti laajoja käännöksiä bowlin halki reunalta toiselle. Hän pysähtyi harjanteelle noin 400 metrin päähän bowlin reunalle, ja ilmoitti radiolla että on minun vuoroni. Niinpä tiputtauduin Haraldin jättämän jäljen vierestä seinälle ja nautin matkasta. 

Pehmeää lunta ei ollut älyttömästi, noin 25 senttiä, mutta se oli mukavan kevyttä pöllytettävää varsinkin bowlin oikeassa reunassa. Löysin matkalta pari mukavaa kalliodroppia ja nokaksi muodostuneen kiven, joista pääsi nauttimaan hieman ilma-ajasta pappatyylisten puuterikäännösten lomassa. Saavuin Haraldin luo harjanteelle, heitimme kivet, ja katsoimme kun matti oli jo puolivälissä seinää tulossa luoksemme tehden korkeintaan kolme Matin mukaan ”mielen heikkoudesta” kertovaa käännöstä. Onneksi lumiturvallisuustietäjä Teemu ei nähnyt toimintaamme alhaalta skipatrolin kopilta käsin. Toistimme saman kuvion vielä kahdesti ja saavuimme alas jätkien luokse kertomaan, kuinka huipulta näkyi Kiinaan asti, ja lunta oli ainakin navan korkeudelle.

intia_vapaalasku_gulmarg_potretti_lunta
intia_vapaalasku_gulmarg_offpiste_puuteri
intia_vapaalasku_gulmarg_vuoret_mountains
intia_vapaalasku_gulmarg_lumilautailu_vuoret_offpiste

leppoisa ilta ja kiireinen yö

Kirkasta keliä kesti yhden päivän ja illalla uusi, entistä sakeampi saderintama saavutti Gulmargin kylän, jossa uupuneet matkalaiset vietimme identtistä iltaa jokaisen muun täällä vietetyn illan kanssa. Saavuimme rinteestä hostellille noin kello 16, jonka jälkeen istuimme 15 neliön huoneessamme nukkumaanmenoon asti tekemättä juuri mitään. Matti venytteli ja kertoi tarinoita ja Teemu muokkasi räpsimiään kuvia sähköpeittoonsa kääriytyneenä, joka yhdistettiin verkkovirtaan työntämällä peiton reunoista ulostulevat, päistään kuparisäikeille kuoritut johdot suoraan pistorasiaan. Sami katseli videoita, ja minä ja Make tilailimme hostellin keittiöltä summamutikassa toinen toistaan eksoottisempia ruokalajeja.

Saatuamme mahamme täyteen aloimme valmistautumaan viimeiseen yöhömme hostellissa jonka olimme ennalta Air-bnb:n kautta varanneet. Yöaika hostellissamme oli mielenkiintoista. Hostellin huonepalvelija täytti huoneemme dieselkamiinaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa tasan litran muovipullollisella dieseliä. Tämä tarkoitti sitä, että ensimmäisen neljä tuntia yöstä kamiina pöhötti mansikkana lämmittäen huoneen ilmaston trooppiseksi. Polttoaineen loputtua huoneen lämpötila laski eristeettömän rakennustekniikan johdosta nopeasti lähes ulkoilman tasolle, joka tuntui valmiiksi hikisissä petivaatteissa huomattavan epämukavalta. Nopeasti kuitenkin sopeuduimme ilmastonvaihteluihin vaihtaen vaatetusta ja peittojen määrää yön mittaan.

intia_vapaalasku_hotelli_taksi
Meidän hostellin ystävällinen ja sympaattinen henkilökunta purkamassa "taksista" kamoja ulos. Apua ei tosiaan tarvinnut kysyä, vaan paikalliset olivat hyvinkin ystävällisiä ja avuliaita.
intia_vapaalasku_turisteja
Paikalliset olivat myös todella innoissaan länsimaalaisista turisteista. Välillä tuntui, että oli kävelevä nähtävyys tai todellinen hollywoodtähti, jonka kanssa tullaan ottamaan selfie.
intia_vapaalasku_bussi

Vaikka viihdyimme hostellissamme varsinkin sympaattisen henkilökunnan johdosta, päätimme kuitenkin vaihtaa asumusta kun saimme selville, että alueen hienoimmalta näyttävän hotellin veloitus per yö oli puolet halvempi, kuin hinta jonka maksoimme tämänhetkisestä majoituksesta!? Ilmeisesti Air bnb:n kautta varatessa hinnoissa oli ollut hieman länsimaisen miehen lisää. Laskupäiviä oli jäljellä vielä kolme, huokasimme helpotuksesta. Vihdoin saisimme nukkua yömme kunnolla raskaan päivän jälkeen ilman hikoilua ja palelua, ja herätä virkeänä uuteen laskupäivään. Uudessa hotellissamme oli keskuslämmitys pattereineen, marmorilattia kuin elokuvissa ja illallinen syötiin seisovasta pöydästä, joka notkui erilaisia kasvis ja liharuokia. Vesi tarjoiltiin kannuista, ja tarjoilija kertoi sen olevan ”the purest water on the planet”, suoraan lähteestä vuoriston keskeltä.  

Vaan moni kakku päältä kaunis. Lieneekö syynä sitten seisovan pöydän liha, tai maailman puhtain vesi, seuraavan vuorokauden aikana alkoi mylly pyöriä. Yksi kerrallaan Minä, Teemu, Matti ja Make saimme kaikki todella agressiivisia ruokamyrkytyksen oireita. Kuume nousi korkeaksi ja kolmen päivän ajan mikään ruoka tai juoma ei pysynyt elimistössä. Korkea ilmanala tuntui vielä pahentavan oloa, joka heikkeni todella huonoksi muutamassa päivässä. Oloa ei myöskään parantanut se, että ulkona satoi lakkaamatta lunta, ja tiesimme että syvää, koskematonta puuteria olisi laskettavana käytännössä loputtomasti.

intia_vapaalasku_puuteri_lumisade_gulmarg

Viimeiset päivät eivät menneet aivan suunnitellusti, mutta löysimme tilanteesta huumoria ja nautimme toistemme vertaistuesta ykkösluokan sviiteissämme. ”Voisi mennä vitusti huonomminkin”, sanoi Matti. Laskeuduimme alas Gulmargista Srinagarin kylään, ja saimme apteekista oransseja pikkusormen pään kokoisia pillereitä. Lieneekö helpotuksen syynä sitten laskeutuminen alas vuorilta, tai oranssit pillerit mutta olomme alkoi hiljalleen parantua niin, että pystyimme lentämään seuraavana päivänä pois Kashmirista. Hyppäsimme koneeseen ja vietimme seuraavan viikon palmupuiden katveessa parannellen haavojamme ja nestetasapainoamme kookosmehulla ja paikallisilla merellisillä herkuilla. Ensivuonna Melan Menomatkat suuntaa nokkansa korkeintaan kohti Talmaa.

vapaalasku_srilanka_hiekkaranta
Pakko myöntää, että teki todella hyvää heittää hyvästit lumelle ja vuorilla ja suunnata rentoutumaan Sri Lankan lämpöön!
- Teemu, Matti ja Miika

Leave a Reply

Your email address will not be published.

© 2021 All Rights Reserved.

www.teemupurmonen.com